Marraskuun lumipyryissä on kiva muistella vielä kesän lämpöä ja viime kesän automatkaa Espanjaan ja Ranskaan. Kesäkuu oli jo edennyt juhannukseen asti, ja kymmenhenkisestä seurueesta jäljellä seikkailulla olimme enää mieheni ja minä. Kun muut viettivät keskikesän juhlaa Suomessa, me suuntasimme Espanjan lomakodistamme päiväksi Ranskan puolelle pieneen Céret’n kaupunkiin.

Céret sijaitsee Etelä-Ranskassa Pyreneiden vuoriston juurella. 1900-luvun alkupuolella tässä viehättävässä pikkukaupungissa asui useita merkittäviä kuvataiteilijoita ja runoilijoita, kuten Pablo Picasso ja Georges Braque. Taiteilijoiden kohtaamispaikkana oli vielä nykyäänkin toiminnassa oleva Le Grand Café, ja esimerkiksi Henri Matisse ja Amedeo Modigliani olivat kahvilan vakioasiakkaita.

Vuonna 1950 kaupunkiin perustettiin modernin taiteen museo Musée d’Art Moderne de Céret, jonka kokoelmiin kuuluu Céret’n taiteilijayhteisön töitä, kuten Picasson maalauksia ja keramiikkaa, sekä Chagallin ja Matissen maalauksia.

Kaupungin taiteellisen rento ilmapiiri oli aistittavissa edelleen. Seurasin hetken kadunkulmassa, kun taiteilija ikuisti kankaalle eloisaa, värikkäiden viirien koristamaa katunäkymää. Pieniltä kujilta oli hauska bongailla myös katutaidetta ja kurkistella sisään taidegallerioihin.

Kaikesta tästä taiteen ihmettelystä tuli nälkä, ja hakeuduimme viihtyisälle terassille puiden varjoon. Kello oli yhdentoista tienoilla, normaali suomalainen lounasaika siis. Pyysimme tarjoilijalta lounaslistaa, ja saimme tältä tyrmistyneen ilmeen ja tylyn vastauksen: ”Tähän aikaan ei ole ruokatarjoilua, keittiö aukeaa tasan klo 12.” Yritimme tilata edes jotain juotavaa, mutta tarjoilija käänsi meille selkänsä turistien moukkamaisuutta taivastellen. Vähin äänin siirryimme seuraavalle terassille, jossa astetta mukavampi tarjoilija ehdotti ratkaisuksi sitä, että hakisimme viereisestä leipomosta jotain syötävää ja ostaisimme juomat heiltä, tai sitten hän voisi valmistaa meille pienet vohvelit pahinta nälkää taltuttamaan. Minulla ei ole yleensä tapana kieltäytyä vohvelista, joten tartuimme tarjoukseen. Vohvelien avulla jaksoimme jatkaa retkeämme, ja opimme sen, että ranskalaiset ottavat ruoka-aikansa tosissaan.

Vohvelilounaan jälkeen poikkesimme vielä tarjoilijan vinkkaamassa leipomossa hakemassa matkaevääksi periranskalaiset croque monsieur -juustoleivät, ja kaupasta ostimme ihanan tuoreita paikallisia kirsikoita. Sitten suuntasimme kaupungista ylöspäin kohti Pyreneitä. Tien kaventuessa maisemat vain paranivat, ja irtosorasta varoittavista merkeistä huolimatta jatkoimme urheasti matkaa.

Tällä kertaa riskinotto kannatti. Kirsikat eivät ole koskaan maistuneet niin hyviltä kuin tuona juhannusaattona Pyreneiden vuoristossa.