Matkakuumeinen perheeni teki elokuun alussa viikon lomamatkan Viroon. Uskaltauduimme reissuun sen jälkeen kun perheen molemmat aikuiset olivat saaneet kaksi koronarokotetta, ja suunnittelimme tarkasti jo etukäteen, miten toimimme matkalla mahdollisimman turvallisesti ja liikumme väkijoukkoja vältellen. 

Yllätys oli silti melkoinen, kun huomasimme, ettei Viron puolella maskeja näkynyt kenelläkään, eivätkä turvavälit liiemmin kiinnostaneet. Meillä sitä vastoin FFP2-maskit pysyivät tiiviisti naamalla tuijotuksesta huolimatta, ja kyllä kannatti. Kotiinpaluun jälkeen olimme omaehtoisessa karanteenissa kolme päivää ja kävimme koronatestissä varmuuden vuoksi kahdesti, puhtain paperein. Tästä on nyt hyvä jatkaa kohti syksyä ja ihan uudenlaisia seikkailuita. Mutta palataanpa vielä matkatunnelmiin…

Olimme varanneet Tartosta majoituksen viimekesäisten isäntiemme, Katren ja Martinin asunnolta. Luulimme majoittuvamme samaan asuntoon kuin viimeksi, mutta Martin ohjasikin meidät hulppeaan kattohuoneistoon, jossa oli upea iso parveke ja hienot näkymät yli kaupungin. Varsinaista luksusta arjen yläpuolella!

Vietimme Tartossa neljä yötä ja jatkoimme viime kesänä aloitettua löytöretkeilyä kaupungissa ja sen lähiseuduilla.

Tarton yliopiston museot

Yhden kokonaisen päivän kiersimme Tarton yliopiston museoissa. Samalla lipulla pääsi tutustumaan Toomemäellä hienossa punatiilisessä rakennuksessa sijaitsevaan yliopiston museoon, viereisen tuomiokirkon raunioiden torniin, tähtitorniin sekä Tarton yliopiston päärakennuksessa sijaitsevaan taidemuseoon.

Yliopiston museossa nähtävää oli monessa kerroksessa. Tieteen ja yliopiston historiaa esiteltiin rennolla otteella, esimerkiksi vanhan arvokkaan herran muotokuvassa lattialla vilahti vikkelä hiiri, ja lapset pääsivät tekemään tiedettä hullun tiedemiehen työhuoneessa.

Tarton tähtitorni on aikoinaan ollut astronomian tärkeimpiä keskuksia koko maailmassa, ja meidän perheen avaruusapinoille paikka tarjosi paljon tutkittavaa, kuten vanhoja teleskooppeja ja havainnollisia esityksiä tähtitieteestä.

Yliopiston päärakennuksen viehättävässä taidemuseossa oli antiikin patsaita ja oikeita egyptiläisiä muumioita. Erityisen kiinnostava oli minusta huone, jossa oli esillä vainajien kuolinnaamioita. Aikoinaan oli tapana tehdä vastikään kuolleen ihmisen kasvoista kipsi- tai vahanaamio, jotta hänen kasvonpiirteensä säilyisivät muistona jälkipolville. Tapa voi tuntua nykyihmisestä oudolta ja pelottavalta, mutta naamiot olivat yllättävän herkkiä ja koskettavia.

Yliopistolla pääsimme myös suomenkieliselle yksityiskierrokselle rakennuksen vintille, jossa toimi aikaisemmin yliopiston putka. Opiskelijat olivat joutuneet sinne esimerkiksi palauttamattomien kirjaston kirjojen takia (2 päivää), naisen solvaamisen takia (4 päivää) tai kiroilun takia (6 – 8 päivää). Mietimme, että tämä voisi olla hyvä käytäntö nykyäänkin…

Kaiken tämän upean hengenravinnon äärellä oli syytä ravita myös vatsaa. Viime kesänä löytämämme Café Rotund ei pettänyt tälläkään kertaa. Uskomattomaan kahden euron hintaan saimme sieltä annokset parasta borssikeittoa ikinä, vastaleivottujen valkosipulisämpylöiden kera. Luulen että Café Rotund on tästä lähtien kantapaikkamme Tartossa.

Karlova

Välillä on kiva lähteä seikkailemaan sivukaduille ilman sen kummempaa suuntaa. Löysimme asuntomme vierestä leppoisan ja boheemin puutaloalueen, jossa majaansa pitää myös Tarton taidekoulu. Tuleva taidekoululaisemme oli näillä kulmilla kuin kotonaan, ja kuvailimme innoissamme graffiteja ja romanttisia puuhuviloita. Pullahiirille löytyi paratiisi söpöstä puutalosta, jossa oli herttainen kuppikakkukahvila Tassikoogid. Kahvilan vieressä oli hauskan näköinen hipsteribaari Barlova, joka oli vielä päiväsaikaan kiinni. Täytyy muistaa tämä paikka ensi kerralla.

Sipulitie

Viime syksynä eräs virolainen ystäväni oli käynyt Sipulitiellä ja laittanut retkestä kuvia näytille. Kiinnostuin tutkimaan, mistä oikein on kyse, ja tajusin että Sipulitiellä tarkoitetaan nykyään Peipsijärven rantatietä, jolla olen itsekin lapsena kulkenut vanhempieni kanssa. 

Alatskiven linna

Aloitimme Sipulitien kierroksen upeasta Alatskiven linnasta, joka sijaitsee noin 40 km päässä Tartosta. Vannoutuneena Downton Abbey -fanina tunsin heti siirtyneeni suoraan vuosisadanvaihteen Englantiin, eikä ihme. Linnan rakennuttanut paroni Nockeln oli ihastunut Skotlannin matkallaan Balmoralin palatsiin, ja hän halusi rakentaa perheelleen kodiksi kopion tästä kuningatar Viktorian kesäpalatsista. 

Alatskiven linna pääsi neuvostoaikana pahasti rapistumaan, mutta nyt se on restauroitu taidokkaasti entiseen loistoonsa. Linnassa on myös tarjolla sviittejä, jos haluaa matkaansa ripauksen kuninkaallista glamouria. Linnan ravintolaakin kuulin kehuttavan, täytyy käydä testaamassa se ensi kerralla.

Kallaste

Jatkoimme Sipulitien kierrosta Kallasten pikkukaupunkiin, joka on tunnettu korkeasta hiekkakivisestä rantatörmästään. Rantatörmä on kilometrin pituinen ja korkeimmillaan yhdeksän metrin korkuinen, ja aaltojen muovaamissa luolissa on tarinoiden mukaan sijainnut paholaisen paja. Me emme tällä kertaa törmänneet paholaiseen, mutta ihastelimme törmän yllä lenteleviä pääskysiä, jotka olivat rakentaneet hiekkakiveen hienon kerrostalon itselleen.

Peipsijärven kuha on tunnettu Virossa jo pitkään. Muistan, kuinka lapsuuden lomamatkoilla pysähdyimme tienvarren kojuille ostamaan ihanaa savustettua kuhaa. Kallastesta löysimme nyt Rannapuura-nimisen kalakaupan, jossa oli myytävänä monenlaista savukalaa. Kuhaa ei tällä kertaa ollut, mutta myös savustettu ahven maistui tosi hyvältä myöhemmin iltapalalla.

Kolkja

Ja sitten ne sipulit! Peipsin rannoilla kullankeltaisia sipuleita viljelevät vanhauskoiset ortodoksimummot, ja sadonkorjuuaikaan elo-syyskuussa muhkeita sipulilettejä roikkuu kuivumassa joka talon seinustalla kylätien varrella. Pysähdyimme Kolkjan kylässä tienvarteen, ja ostimme sympaattiselta rouvalta kotiinviemisiksi ison sipuliletin, hunajaa ja suolakurkkuja, kaikki omaa tuotantoa.

Kolkjan kylässä Peipsimaan vierailukeskuksessa pääsee tutustumaan lähemmin Peipsin alueen mielenkiintoiseen kulttuuriin. Alueella on asunut jo satoja vuosia vanhauskoisten yhteisö, joilla on omaperäisiä perinteitä ja kansantaidetta. Vierailukeskuksessa voi osallistua esimerkiksi kankaanpainantakurssille, tai ostaa tuliaiksiksi perinteisiä käsitöitä. Pihamaalla lapsia nauratti ja leikitti herra Kuha, ja ihmiset nautiskelivat kahvilan herkkuja omenapuiden katveessa. Meillä oli kuitenkin jo kiljuva nälkä, ja koska Kolkjan kala- ja sipuliravintola oli täynnä, palasimme Alatskiven kylälle lounaalle. Onneksi kuhaa oli tarjolla sielläkin pienessä ja edullisessa Kivikõrts-tavernassa.

Tarton jälkeen ajelimme Rummun ja Pakrin kautta vielä Tallinnaan pariksi päiväksi. Jatkan näistä vielä myöhemmin. Sillä välin voitte käydä vaikka kurkkaamassa mieheni blogia, jossa Tarton reissusta kerrotaan sähköautoilijan näkökulmasta.